Introvertit.net Keskustelufoorumi

Täällä on hyvä ja pitkä keskustelu siitä, oletko introverttina kokenut koskaan olevasi erilainen. Muotoillaan nyt kysymys hieman toiseen muotoon. Nimittäin, oletko koskaan ihmetellyt muita ihmisiä tai heidän käyttäytymistään verrattuna omaasi?

Minä olen aina ihmetellyt sitä, mikä ihmeen tarve ihmisillä on kokoajan olla tekemässä jotain tai menemässä jonnekin. Itse kun olen monina päivinä ollut täysin tyytyväinen kun asioiden jäljiltä on saanut käydä vain sohvalle pitkäkseen tekemättä oikeastaan juuri yhtään mitään. Tällaisessa tilanteessa olen itse vain nauttinut kiireettömästä hetkestä, siitä että saa vain olla ja ajatella. Mutta kuten varmasti myös muut introvertit voivat allekirjoittaa, tämä ei ole riittänyt ekstrovertille.

Olen varsinkin nyt viime aikoina tämän introverttiuden löytämisen jälkeen pannut merkille, kuinka suurin osa ihmisistä vain tekee ja hössöttää sekä juoksee paikasta toiseen oikeastaan ajattelematta juuri mitään. He tavallaan vain menevät ja tekevät koko elämänsä, yhtään sen kummemmin asiaa puntaroimatta. Vahvana introverttina en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisillä on jatkuvasti niin kova tarve olla tekemässä ja menemässä. Tylsiä hiljaisia oikein vältellään viimeiseen saakka. Tiedän myös ihmisiä, jotka ihan oikeasti suoraan ahdistuvat jos heidän elämässään ei tapahdu jotain 24/7.

Itse vietän varmasti monien mielestä varsin yksinkertaista, tylsääkin elämää, sillä en juuri koskaan käy missään kuin hoitamassa pakolliset asiani. En kaipaa jatkuvia virikkeitä ollakseni onnellinen. Viihdyn hyvin kotona omien juttujeni ja harrastusteni parissa ja joskus saattaisi mennä vaikka parikin viikkoa että en kävisi lähikauppaa pidemmällä. Ei minulla ole siitä huolimatta juuri koskaan tylsää, sillä ensinnäkin jo ajatusmaailmani on sen verran rikas. Samaten saan luullakseni pienistäkin asioista enemmän irti kun keskivertoihminen yleensä. Siksi osaan nauttia yksinkertaisista asioista.

Mutta suurimmalle osalle ihmisistä, ekstroverteista, tämä ei vain riitä. Kokoajan pitäisi olla menossa jonnekin, tapahtua kaikkea jännää ettei elämä kävisi tylsäksi. Joskus olen myös kuullut henkilöistä, jotka "masentuvat" kun eivät pääse edes ulkomaille. Jatkuvasti pitäisi juosta kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa kuten konserteissa, festareilla tai vaikka ihan pyörimässä yökerhoissa ettei tylsisty ihan kokonaan. Tavallinen elämä ja arki ei heille tunnu riittävän, vaikka minulla ei tekeminen loppuisi kesken vaikka olisin viikkotolkulla vain kotosalla.

Saan tietysti kuulla tästä paljon, kun en koskaan käy missään. Varsinkin kun kysellään kuulumisia ja mitä olet tehnyt, on vaikea vastata yhtään mitään sillä minun tekemisiäni ei suurin osa ihmisistä edes pitäisi minkäänlaisina saavutuksina. Suurimmalla osalla ihmisistä olisi siis todennäköisesti hyvin tylsää tilassani. Kaikesta huolimatta, tavallaan minusta kuitenkin tuntuu että vietän moninkertaisesti rikkaampaa elämää kuin kanssatoverini.

Tuntuvatko nämä ajatukset ja kokemukset yhtään teistä tutuilta?

niksuu93 kirjoitti:Täällä on hyvä ja pitkä keskustelu siitä, oletko introverttina kokenut koskaan olevasi erilainen. Muotoillaan nyt kysymys hieman toiseen muotoon. Nimittäin, oletko koskaan ihmetellyt muita ihmisiä tai heidän käyttäytymistään verrattuna omaasi?

Minä en muuten teekään kuin ihmettelen muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja. Ne vähät ihmiset joiden kanssa vuorovaikutan ovat varmaan aivan kypsiä minun jatkuvaan "MIKSIMIKSIMIKSI ihmiset tekee näin/noin?" -kyselyihini.

Minulla kyllä on varmaan kyse muustakin kuin introversiosta. Ihmisten pohjaton irrationaalisuus päätöksenteossa ja toimissa ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. On esimerkiksi rahat niin vähissä että täytyy ottaa asuntolainasta maksuvapaita kuukausia. No mitä pariskunta tekee? Päättää ruveta lisääntymään. Sitten vingutaan kuinka rahat ei riitä ja seuraavassa hengenvedossa suunnitellaan toista lasta ja isompaa asuntoa. Tai nainen sanoo että haluaisi jäädä lapsen kanssa kotiin mutta "rahat ei riitä". Tämä sanotaan posket lommolla tupakkia imien. Seuraavaksi kerrotaan siitä miten kakkosauto pitäisi vaihtaa ja miten halpa uusi kuntoklubi on, vaan 60 e/kk. Mutta rahat EI riitä siihen että olisi mukulan kanssa kotona.

No, jokainen tekee omat valintansa mutta minua ihmetyttää se että niitä valintoja tehdään harjoittamatta yhtään ynnälaskua ensin.

Aina kun olen liikenteessä ihmettelen, että mihin nämä kaikki ihmiset on oikein MENOSSA? Ja MIKSI? Ihmiset menee hirveästi edestakaisin. Miksei ne voi vaan pysyä kotonaan?

Irrationaalisuudesta vielä sen verran että lemmikkien inhmillistäminen ihmetyttää myös.

Ihmetyttää se miten paljon vaivaa ihmiset on valmiita näkemään mitä ihmeellisimpiin asioihin. Kunhan ei vaan tarvitsisi olla hiljaa itsekseen.

Tulisi varmaan lyhyempi lista jos kertoisin mitä EN ihmettele kanssaihmisissäni mutta ei tule mitään mieleen. Tuli mieleeni että ymmärrän että syödään jos on nälkä mutta kun iso osa ei tunnu tekevän sitäkään.

Passepartout kirjoitti:Minä en muuten teekään kuin ihmettelen muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja.

Ihanaa kuulla etten ole ainoa. Erityisesti on mielenkiintoista kuinka otit juuri tuon irrationaalisuuden ja päätöksenteon toimet puheeksi, sillä tuo on kanssa yksi suurimpia ihmetyksenaiheitani. Mä en kanssa voi käsittää ihmisten jatkuvaa valitusta kuinka ei rahat riitä olevinaan mihinkään. Olen takuuvarmasti näitä kaikkia valittajia taatusti köyhempi, mutta selviän tuloihin nähden hyvin kaikista menoeristä. Kyse on priorisoinnista, mutta tästähän ihmiset ja ekstovertit eivät taaskaa ole kuulleet yhtikäs mitään.

Kaikki ihmiset tuntuvat jotenkin elävän vain tätä hetkeä, eivätkä ajattele asioitaan yhtään nokkaansa pidemmälle. Juuri tämä elämä on tässä ja nyt, huominen on huomenna, mitä sitä murehtimaan ottaa minua aivan älyttömästi nuppiin. Ei osata elää rahojensa mukaan, hätätilanteessa otetaan jatkuvia pikavippejä ja ollaan ihan veloissa. Menee luottotiedot, kämppä alta, laskut ulosottoon. Sitten itketään kun myöhemmin palkasta otettava ulosmittaus kismittää vallan vitusti, kun ei pääsekään baariin notkumaan. Itse ovat itsensä tilanteeseen ajaneet, joten kestäkööt myös seuraukset.

Sitten kun nämä kehtaavat vielä valittaa siitä, että "köyhiä ollaan ja rahat ei riitä mihinkään". Samanaikaisesti porukalla on kaksi autoa, matkailuauto, omakotitalo jossa jatkuvia remontteja ja laajennuksia, liuta pentuja elätettävänä ja heillä on tietysti myös oltava kasoittain erilaisia hienoja kalliita harrastuksia, jotta "kulissit pysyy pystyssä". Sitten itkevät tilannettaan mäyräkoiran kanssa minulle, kuinka ovat niin köyhiä ja kuinka minulla oikeasti pienituloisella on niin helppoa kun ei tarvitse ajatella kuin vain itseäni. Kyllä he kuule itse ihan kulunsa muodostavat, mitäs ottaavat asuntolainoja, remppaavat jatkuvasti, lisääntyvät jatkuvasti ja näyttelevät tosi hienoa perhettä, jos siihen ei ole varaa. Ei se ole mikään puolustus että "emme olevinaan mahdu asumaan kaupungissa" tai että "autoja on pakko olla kaksi, jotta molemmat pääsee omia matkojaan tarvittaessa". Eihän minullakaan ole auton autoa vaan liikun kaikkialle jalan. Ja vuokra-asunto ihan on. En valita. Miksi te teette sitä vaikka teillä on asiat moninkerroin paremmin kuin minulla koskaan on ollut??

Mulla ei itelläni ole nuoresta iästäni huolimatta koskaan ollut mitään ongelmia rahankäytössä. Elän tulojeni mukaan, enkä tee tyhmiä hankintoja hetken mielijohteesta. Ei ole mitään "viihderahastoa" joka jokatoisella tuntuu uppoovan kapakkaan. Jos ei ole mitään ostamista, säästän. Tästä olenkin saanut lempinimen "pappa" ikäisteni keskuudessa, sillä eihän kukaan normaalijärkinen tämänikäinen ole kiinnostunut rahastosäästämisestä vaan tuhlaa kaiken mikä tulee. Tästä syystä jaksankin hämmästellä ihmisten jatkuvaa persaukisuutta kun saavat yksinäisetkin ihmiset tuhlattua jopa 2000 euron kuukausipalkan ennen kuukauden vaihtumista! Miten te siinä onnistutte? Minulla riittää ihan ongelmitta vaikka Kelan tuet normaaliin elämiseen.

Siitä huolimatta minulla on kaikki mitä tarvitsen. Kämppä päänpäällä, vettä ja sähköä riittää, puhelin on, samoin netti. Asianmukaisia vaatteitakin pystyn ostamaan, unohtamatta lääkkeitä. Näiden lisäksi joitakin itselleni tärkeitä juttuja kuten musiikkipalvelu ja omat projektini joihin menee osa rahoista. Silti jää osa rahoista jopa säästöön!

Ei ole siis oikeastaan mitään väliä mitä tekee, kunhan vain jotain tapahtuu. Väliäkö sillä onko siinä mitään järkeä, kunhan on vain jotain tekemistä. Ei osata ajatella asioita siis yhtään pidemmällä tähtäimellä. Ja eivät osaa olla vielä tyytyväisiä mihinkään. Minä olen ainakin täysin hyvilläni kun saan vain olla kotosalla, laittaa vaikka hyvää ruokaa ja katsella hyvää leffaa. En tule sitten koskaan ymmärtämään ihmisiä joiden pitää juosta pää edellä paikasta toiseen, saamatta oikeastaan mitään sen näkyvämpää koskaan aikaiseksi.

On muuten mahtavaa omata aivot, jotka stimuloivat itseään jo sisäisesti niin runsaasti ettei tarvitse olla kokoajan Mallorcalla, shoppailemassa muotivaatteita "kevätmasennukseen" tai vaihtamassa autoa ollakseen tyytyväinen.

niksuu93 kirjoitti:Kaikki ihmiset tuntuvat jotenkin elävän vain tätä hetkeä, eivätkä ajattele asioitaan yhtään nokkaansa pidemmälle. Juuri tämä elämä on tässä ja nyt, huominen on huomenna, mitä sitä murehtimaan ottaa minua aivan älyttömästi nuppiin.

Niinhän sitä sanotaan, että pitäis elää hetkessä. Itsekin haluaisin, että mulla olis tollanen elämänasenne kuin tuossa lainauksessa. Mutta mä nyt satun olemaan vaan liian järkevä sellaseen kun en "koskaan" tee mitään "tyhmää" . Mutta tuohon otsikon aiheeseen, eikö se oo aika lailla itsetunnosta kiinni, ihmetteleekö omaa vai muiden käytöstä? Itse kyllä kun mietin joidenkin tuntemieni ihmisten elämänrytmiä, ajattelen vain, että en todellakaan haluaisi olla noin kiireinen.

INTPinson kirjoitti: Mutta tuohon otsikon aiheeseen, eikö se oo aika lailla itsetunnosta kiinni, ihmetteleekö omaa vai muiden käytöstä?

Mistä ihmeestä sinä itsetunnon tähän revit? Jos vertailee itseään toisiin, se voi ehkä kertoa itsetunnosta. Mutta ihmettely... Onko se itsetuntoasia, jos ihmettelee sitä miten epäluotettavia ihmisten silminnäkijälausunnot ovat kautta linjan? (siis ihan kaikkien, myös minun.) Jos ihmettelen sitä miksi koirani hyökkii joidenkin varisten päälle mutta toisten ei, onko se itsetuntokysymys? Tai jos ihmettelen miksi itse välillä ärähdän koiralle kun se hyökkii niiden varisten päälle ja välillä ei? Ihmettelen siis välillä kyllä ihan itseänikin, että kyllä voi ihminen olla merkillinen kun se vakain tuumin ja harkiten tekee jotain minkä ihan hyvin tietää huonoksi ideaksi.

Minä ainakin tarkastelen yleensä ihmisiä ikään kuin ilmiöinä, joita yritän ymmärtää. Koska siinä en yleensä onnistu, joudun vain ihmettelemään. Juuri esimerkiksi tuo irrationaalisuus päätöksenteossa; en käsitä miten voisi mitenkään liittyä itsetuntoon se, että ihmettelen miksi jotkut ihan fiksutkin ihmiset tekevät niin systemaattisesti niin uskomattoman huonoja päätöksiä?

---

Mahtaakohan muuten introvertit olla yleensä säästäväisempiä kuin ektsrot? Kuvittelisin että kyllä, kun eihän sitä rahaa mihinkään kulu jos on aina vaan kotona. Toisaalta nettikaupat mahdollistaa nykyään aikamoisen tuhlailun poistumatta kotoa.

---

Yksi juttu mitä myös suuresti ihmettelen ja mitä pidän ekstroverttina piirteenä on sellainen jatkuva menneiden muistelu. Tai voi olla että introtkin tekee sitä, mene tiedä. Joka tapauksessa kaikki ne vähät kaverini ovat aina olleet kovia muistelemaan. Varsinkin kun harvoin nähtiin, piti aina, aina, aina käydä läpi ne samat "Muistatko" -jutut. Jos siihen liittyi jotain noloa jotakuta ihmistä kohtaan niin aina parempi. Minusta tuollainen on aina ollut jotenkin pitkästyttävää ja omituista. Tavallaan ymmärrän että yhteisen menneisyyden muistelu on jonkinlaista sosiaalista liimaa, mutta toisaalta ihan parhaatkin kaverit tuntuvat mielellään muistelevan toiselle noloja asioita, tyyliin: "Muistatko Passpartout kun olit niin kännissä että kaaduit portaissa (tietäen hyvin ettei minulla ole muistijälkeä ko. tapahtumasta) ja Annastiina sammui lattialle hame korvissa (tästä piti oikein kuva ottaa)?"

Anoppini sisarineen taas saattaa puhua jostain jutusta tosi innokkaasti. Kuuntelen ja ihmettelen, puhuvat asiasta kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä. Sitten käy ilmi, että puhuivat anopin poikaystävästä joka sillä oli kun se oli 16 ja mitä tuona auvoisana kesänä tapahtuikaan.

Joka tapauksessa en pysty ymmärtämään miksi menneet on ihmisille niin tärkeitä. Minulle valtaosa muistoistani tuntuu samalta kuin jos olisin lukenut tapahtumista jostain (tylsästä) kirjasta -ja ylipäänsä muistan tuollaisia juttuja ilmeisesti keskimääräistä vähemmän(kaikenlaiset traumaattiset asiat poislaskettuina). En esimerkiksi muista mitään vanhojen koulukavereiden nimiä juurikaan. Pääni on ilmeisesti niin täynnä tähdellisempää informaatiota että jotain täytyy poistaa, sikäli kun siitä on mainittavaa muistijälkeä edes jäänyt. Jossain mielessä en oikeastaan edes koe olevani sama ihminen kuin vaikka vuosi sitten. Mitä minua liikuttaa mitä sille ihmiselle on tapahtunut?

En käsitä miten kenenkään elämä voi olla niin tylsää että täytyy menneitä niin innolla muistella.

INTPinson kirjoitti:Itse kyllä kun mietin joidenkin tuntemieni ihmisten elämänrytmiä, ajattelen vain, että en todellakaan haluaisi olla noin kiireinen.

Joo, olisi tosiaan ihan kamalaa. En voi käsittää mitenkä ne ihmiset jaksavatkin jatkuvasti juosta paikasta toiseen. Ensin on töissä 8 tuntia, sitten mennään harrastuksiin ja lopuksi vielä lenkille. Olisin täysin kuollut tuollaisesta päivästä! Usein suunnittelen vain yhden asian jonka teen päivässä. Joskus se on kaupungilla asioiden hoito, toisena päivänä taas viikon ruokaostokset. En kerrassaan kestä sitä, jos kokoajan pitäisi olla juoksemassa milloin serkun synttäreille, naapurin kissanristiäiseen ja ties minne kakkukesteihin. En yksinkertaisesti vaan kestä, vaan olen tällaisen käsittelyn jäljiltä niin väsynyt että itken vain ahdistustani sängyssä. Palautumiseen tämän jäljiltä voikin sitten mennä jopa kaksi viikkoa!

Tällä hetkellä huolestuttaa jopa se, miten pärjään piakkoin alkavissa töissä jossa pitää olla kuitenkin jotenkin sosialisoimassa viisi päivää viikossa, kahdeksan tuntia kerrallaan. Lääkärit eivät taida vielä hyväksyä introverttiutta sairausloman syyksi.

INTPinson kirjoitti:Mutta tuohon otsikon aiheeseen, eikö se oo aika lailla itsetunnosta kiinni, ihmetteleekö omaa vai muiden käytöstä?

Niin siis tottakai itsensä vertailu muihin liittyy vahvasti itsetuntoon, mutta en nyt hakenut sitä vaan enemmänkin että ihmetyttääkö teitä muiden (ekstrojen) käytös ja tekemiset ylipäänsä verrattuna omiinne. Aina puhutaan että introvertit ovat erilaisia, joten halusin nyt aloittaa keskustelun siinä mielessä että mitä me itse introt tuumaamme ekstrojen elämästä.

Passepartout kirjoitti:Yksi juttu mitä myös suuresti ihmettelen ja mitä pidän ekstroverttina piirteenä on sellainen jatkuva menneiden muistelu.

Kyllähän tuo menneiden muistelu ehkä enemmän ekstrojen juttu on, mutta siinäkin ryhmässä enemmän ikäihmisten. Ei minun nuoremmat ekstrovertti-tuttavuudet ainakaan kovin usein menneitä muistele, enemmänkin tavallaan kiusaantuvat jos puhuu menneistä - lähinnä siinä mielessä, etteikö ole uudempaa jännää sattunut mistä puhua.

Mutta tuon että yleensä noloja juttuja muistellaan, kyllä itsekin allekirjoitan. En tiedä johtuuko itsetunto-ongelmistani vai mistä, mutta usein tuntuu että suurimmalla osalla ihmisistä on jotenkin tarve "nöyryyttää" toista jollain tavalla ja näin nostaa itsensä korkeammalle jalustalle. Esimerkiksi minulla on montakin tuttua, jotka varmasti tavallaan nauttisivat siitä jos minun elämäni jostain syystä romahtaisi. Sitä ollaan jotenkin kateellisia kaikista muiden saavutuksista ja hankinnoista, vaikka niitä harvemmin tapahtuisikaan.

Yhtenä esimerkkinä sanottakoon se että kun olin vielä nuorempi ja kaikki toitottivat että "kaverit on tärkeitä", ajoin helposti vähäisiäkin kaverituttavuuksiani usein perästä. He tietysti ihan nauttivat tästä, kun saivat pitää minua narussaan - "varakaveri" kun olin. Nyt kun olen löytänyt elämääni muuta sisältöä ja oivaltanut että sosiaaliset kontaktit eivät oikeastaan merkitse minulle paljon mitään, nämä tuttavuudet ovat "oudosti" kadonneet. Heitä suoraan sanottuna vain ärsyttää se niin paljon, kun en enää ole riippuvainen heistä.

Passepartout kirjoitti:Mistä ihmeestä sinä itsetunnon tähän revit? Jos vertailee itseään toisiin, se voi ehkä kertoa itsetunnosta.

No vertailuahan mä lähinnä hain takaa, mutta ei siitä sen enempää.

niksuu93 kirjoitti:Kyllähän tuo menneiden muistelu ehkä enemmän ekstrojen juttu on, mutta siinäkin ryhmässä enemmän ikäihmisten. Ei minun nuoremmat ekstrovertti-tuttavuudet ainakaan kovin usein menneitä muistele, enemmänkin tavallaan kiusaantuvat jos puhuu menneistä - lähinnä siinä mielessä, etteikö ole uudempaa jännää sattunut mistä puhua.

Riippuu vähän tilanteesta ja siitä, mitä muistellaan. Kyllä mäkin joskus tykkään muistella menneitä ja olen usein ajatellut, että ennen oli kaikki paremmin. Nyt olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti unohtamaan menneet (ihmissuhteet) ja keskittymään tulevaan.

Passepartout kirjoitti:En esimerkiksi muista mitään vanhojen koulukavereiden nimiä juurikaan

Mä taas muistan ne vähän turhankin hyvin. Tosin yliopistossa alkoi tulla todennäköisesti mielenterveysongelmista johtuneita muistiongelmia, jolloin nimetkin saattoivat välillä unohtua.

Passepartout kirjoitti: Mahtaakohan muuten introvertit olla yleensä säästäväisempiä kuin ektsrot?

Jaa-a, periaattelisesti nuukia ihmisiä löytyy kyllä ihan kaikenlaisista ihmisistä. Itse olen jotakin säästäväisen ja tuhlarin väliltä. Jos ylimääräistä rahaa on, niin sille kyllä löytyy käyttöä hyvin nopeasti. Mutta kenties ekstrovertit tekevät helpommin impulsiivisia heräteostoksia.

Ihmettelen toisinaan sitä, että monet paljon puhuvat eivät kuitenkaan hallitse keskustelua. Riitely hoidetaan huutamalla ja syyttämällä, vaikka voitaisiin neuvotella sopuisasti ja päästä jonkin sortin kompromissiin. Oma ylpeys menee monella yhteisen edun edelle. Lapsilla se on ihan normaalia, mutta aikuisten pitäisi pystyä tai edes pyrkiä vähän parempaan kommunikointiin.
Sitäkään en ymmärrä, että jos jokin häiritsee, miksei siitä voida sanoa suoraan, vaan joko vihjaillaan tai ei sitäkään. On ollut ikävää olla välillä itsekin tällaisista asioista johtuvien myrskyjen silmässä, toinen osapuoli on pidätellyt pari kuukautta vaivaavia juttuja sisällään ja oksentaa ne sitten raivarina päälleni. Jos asiaan olisi tartuttu ajoissa ja kritiikki annettu kohteliaassa muodossa vähän pienemmällä volyymilla, se olisi jo pois päiväjärjestyksestä. Näitä ei onneksi tapahdu enää kovin tiheään, kun olen karsinnut useita tulisia persoonia elämästäni ja alkanut kohdella jäljelle jääneitä silkkihansikkain.

Hämmentää se, että syyllistetään ystävää/sukulaista/rakasta asioista, joita tämä ei tee. Ei edes pyydetä tekemään niin, mutta ikään kuin oletetaan, että toinen lukee ajatuksia ja tietää sanomattakin mitä haluat. Sitten suututaan tekemättä jättämisestä. S

Nämä asiat rippuu varmaan enemmän ihmisestä kuin siitä, onko ekstro vai intro, mutta veikkaan pohdiskeluun taipuvaisten introverttien lankeavan harvemmin näihin ansoihin, koska osataan ajatella sitä omaa tunnereaktiota pidemmälle. Kuitenkin, vastakkainasettelua parempi on yrittää ymmärtää, miksi ihmiset tekevät niinkuin tekevät, ja koettaa saada heitäkin ymmärtämään sekä itseään että minua, kun näitä ristiriitatilanteita tulee.

INTPinson kirjoitti:Riippuu vähän tilanteesta ja siitä, mitä muistellaan. Kyllä mäkin joskus tykkään muistella menneitä ja olen usein ajatellut, että ennen oli kaikki paremmin. Nyt olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti unohtamaan menneet (ihmissuhteet) ja keskittymään tulevaan.

Kaikki voivat varmaan yhtyä tähän, ennen tosiaan kaikki oli paremmin. Mistäköhän se johtuu?

aura kirjoitti:Ihmettelen toisinaan sitä, että monet paljon puhuvat eivät kuitenkaan hallitse keskustelua.

Tämä. Tulee heti eräs varsin läheinen perhe mieleen, mutta ei puhuta nimillä. Ylpeys on niin tärkeä, että mieluummin tapellaan kuin myönnetään oma erehdys. Mitään kompromissia ei myöskään voi edes harkita, sillä luovuttaa ei voi eikä antaa periksi toiselle - minun pitää voittaa. Vanhemmat ovat lastensa tasolla mitä tulee keskustelutaitoihin ja riitoihin, kinaan vastataan samalla mitalla, raivotaan, räjähdellään ja kilpaillaan desibeleillä - kumpi huutaa kovemmin, saa tahtonsa läpi. Ei ensinnäkään mitään kuria, lapset eivät tottele vanhempiaan ja mm. hakkaavat heitä tavaroilla, syljeskelevät päälle ja muuten kirkuvat ellei mene heidän mukaansa. Usein siinä käy niin että joko ruumiillinen kuritus itkujen kera auttaa tai sitten pentujen tahtoon alistutaan. Sama porukka käyttää myös videopelejä ja lastenelokuvia väliaikaisina lastenvahteina, ellei muut auta rauhoittamaan tilannetta.

Olen muutaman kerran heidän toimintatavoistaan huomauttanut, mutta se oli paha virhe. Sieltä tuli sellainen verinen loukkaantuminen kun parikymppinen nuorukainen neuvoo keski-ikäisiä että meinasivat heittää minutkin ulos pelkästä kohteliaasta toteamuksesta. Samaten sieltä suusta pulppusi paljon syitä, miksi olen heidän mielestään huono, säälittävä, epäonnistunut ihminen jonka ei tule missään nimessä puuttua kenenkään asioihin, koska ei ymmärrä mistään mitään.

Näin. Jokainen tyylillään. Vaikka ei pitäisi yleistää, niin introverteilla harvoin tällaista on. Kun miettii ennen kuin tekee, niin ongelmia harvemmin tulee.

Se, että jotkut ihmiset tuntuvat rakastavan riitelyä ja huutamista. Minusta se on hirveää ja ahdistavaa. Mutta tunnen ihmisiä jotka voivat huutaa puolisolleen ja kakaroilleen pää sinisenä ihan missä tilanteessa hyvänsä. Ihan pikkuasioista. Välittämättä vähääkään millaista ahdistusta se voi aiheuttaa muille.

Yritin kerran yhdellä keskustelupalstalla herättää keskustelua siitä, että draamakuningatarten kannattaisi opetella vähän itsehillintää ennen lastentekoa. Koska sensitiivinen lapsi saattaa kärsiä ihan suunnattomasti jos äiti tai isä suuttuu milloin mistäkin ja käyttäytyy arvaamattomasti. No, minuthan lynkattiin siihen paikkaan. Kun tunteitaan ei saa tukahduttaa ja sitä rataa.

Ihmettelen siis suuresti sitäkin miksi draamakuningattaret eivät voi käsittää sitä, että tunteensa voi tunnistaa ja hyväksyä ja silti hallita käytöksensä. Ei se, että myöntää itselleen olevansa vihainen tarkoita sitä että se viha täytyy purkaa syyttömiin sivullisiin. Tunteiden kieltäminen on aivan eri asia kuin käytöksen hillitseminen. Ei luulisi olevan niin vaikeaa. Mutta tätä eivät suostu ymmärtämään kun huutaminen ja räyhääminen vaan on niin ihanaa sitten varmaan.

Minä kun olen ei ylähuuli värähdä -koulukuntaa ihmettelen suuresti ihmisiä jotka eivät koe menettävänsä kasvojaan jos menettävät itsehillintänsä pikkuasioista.